Olin taannoin illallisilla, jossa keskusteltiin viestinnän suunnasta. Arvatenkin ja ihan syystä keskustelussa mukana kulki itsestäänselvästi tekoäly. Saatoin keskustelun laidalta itse kuitenkin päätyä paasaamaan filmin hitauden viehätyksestä, vinyylin kuunteluun keskittymisestä ja vanhojen autojen säätönupeista joiden mekaaninen haptinen vaste tuntuu sormenpäissä.

Illallisen aikana päädyttiin keskustelemaan myös arjen anarkian harjoittamisesta, kun yksi vierustoveri kertoi lukevansa suurieleisesti Iso numero-lehteä ruuhkametrossa bisnesihmisten keskellä. Pohdin ääneen mitä arjen anarkiaa itse voisin harjoittaa ja toinen totesi, että eiköhän viehtymykseni kaikkeen analogiseen ole jo tämän päivän anarkiaa. Ehkä?

Luin hiljattain (sanomalehdestä, sattumoisin) että Heian-ajan Japanissa, kun keisarille haluttiin välittää kontroversiaaleja viestejä, ne kerrottiin runoina. Tästä inspiroiduin riimittelemään minäkin:

“haluun olla ihmisyyden spesialisti

en haluu seuraa algoritmia sokeasti

en olla vastarannan kiiski

mut kohdata aidosti – hellästi ja villisti

en haluu tekoälylle ajatteluani ulkoistaa

en liioin maapalloa turhaan kuormittaa

joitain työvaiheita toki tehostaa

jos vastineeksi aikaa saa

mut mitä me tehdään sillä vapautuneella ajalla

jos keskittymiskyky on hajalla

ja toiminnanohjaus pois ruudulta nolla

haluun määrän korvaa laadulla

hitaalla läsnäololla, arjen anarkialla”

Vaikka tekoäly nopeuttaa joitain työvaiheita jälkikäsittelyssä ja kuvaajana tietysti tuotan kuvaa ja videota tämän päivän maailman tarpeisiin katse tulevassa, analogianarkismini on aina arvona läsnä tekemisessäni. Mediasta viis, arvostan aitoa kohtaamista ja sielun läsnäoloa. Aivan erityisesti se on luomani printtisarjan ytimessä – hidas läsnäolo, arjen anarkia.